Kansainvälisten markkinoiden avautuminen tarjoaa mahdollisuuksia vaurastua, mutta monille tästä on tullut köyhtymisen ja työn saannin kannalta iso ongelma.
Euroopan Unioni on eräs tällainen projekti, jossa kansalaisille turvataan tavaroiden, palveluiden ja työvoiman vapaata liikkuvuutta kyseisen talousalueen sisällä. Tämän lisäksi tavaroiden kuljetteleminen on melkoisen vapaata ympäri maailman. Kiina liittyi WTO:n jäseneksi vuonna 2001. Sen myötä alkaneen Kiina-ilmiön myötä tehdastyöpaikkoja on hävinnyt vauhdille perinteisistä teollisuusmaista.
Yhdysvallat alkoi ensin avata rajojaan Meksikon suuntaan. Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen perustamisen kautta, 1990-luvun lopulla, piti tuotannon siirtyä USA:n etelärajan taakse. Tämä ei ehtinyt saada kunnolla tuulta alleen, kun Kiina avautui vaihtoehtoiseksi mahdollisuudeksi, kun vapaakaupasta sovittiin laajemmin maailmassa.
Globalisaatiosta tuli käsite 2000-luvun taitteessa. Kehittyvät taloudet kritisoivat sitä, että heidän piti avata markkinansa tunnetuille brändeille, jotka availivat pikaruokaravintoista alkaen toimintojaan eri puolilla maailmaa. Tästä vapaakaupasta ei tullut vapaata työvoiman liikkuvuuden osalta. Työvoimavaltaiset maat eivät saaneet lähettää työntekijöitä länsimaihin, mutta joutuivat päästämään länsimaiset rahastamaan omilla kuluttajilla. Siinä käänteessä maailmanlaajuinen vapaakauppa ilman työvoiman vapaata liikkuvuutta sai aikaan voimakkaita protesteja. Joidenkin silmissä välähti kolonialismin paluu.
Köyhemmät eurokansalaiset siirtyvät työn perässä
Koulutetulle suomalaiselle, jolla on kysyttyä osaamista, tilanne on varmaan mehukas. Voi lähteä Euroopan metropoleihin töihin tai kauemmaksi. Osaajille aukeaa viisumit helpostikin.
Sen sijaan huonommin koulutetuille tilanne on koko ajan vaikeampi. Romaniassa ihmisten palkkataso liikkuu siinä 200 euron korvilla. Sieltä ollaan halukkaita tulemaan työn perässä kauemmaskin. Jos viisi romanialaista miestä jakaa vaikka 750 euron asunnon, niin maksettavaa jää 150 euroa henkilöltä. Siinä voi ottaa urakkatöitä melko halvallakin hinnalla verrattuna suomalaiseen, joka asuu yksin tai perheensä kanssa ja maksellee pääkaupunkiseudulla 700-1200 euron vuokria tai lainanlyhennyksiä.
Indonesian pääkaupungissa Jakartassa minimipalkaksi on nostettu noin 200 euron summa. Sen saa siis vaikka kahvilantyöntekijä. Tavallaan siis Indonesiassa kansalaiset alkavat saada hyötyjä globalisaatiosta. Samaan aikaan hinnat toki nousevat. Länsimaalaisen duunarin on sopeuduttava siihen, että kilpailua tulee Jakartan palkkatasoon tottuneiden romanialaisten ja bulgarialaisten ja muiden taholta. Hintataso Suomessa on korkea, ja palkkojen alaspäin kääntyminen alkaa kiristää tunnelmaa. Tämä on uusi realiteetti siis myös työttömien kohdalla. Heidän mahdollisista työpaikoista kilpailee EU:n alueelta tuleva työvoimareservi.